Omaa tietä etsimässä

Vielä lyhyt postaus tänne vanhalle vaaliblogisivustolleni.

Totta kai minua harmitti, kun Pekka Haavistoa ei valittu Suomen presidentiksi ja kansa jätti näin hienon tilaisuuden käyttämättä, jolla olisi voitu merkittävästi edistää ihmisoikeuksien toteutumista maailmassa. Päädyttiin ns. varmaan vaihtoehtoon, jotta ei tarvitsisi miettiä "mitähän ne muut maailmalla meistä ajattelee". 

Ihmisoikeudet ovat aina olleet tärkeitä minulle, mutta erityisesti ne nousivat pinnalle presidentin vaalien aikaan, joten harmitus oli melkoinen. Sitten sen tajusin. Eihän kaikki, mitä ihmisoikeuksien eteen voin tehdä, voi olla se, että äänestän Pekka Haavistoa. Yksi ääni kahdesti ja muutama blogikirjoitus on aika pieni panos. 

Olin jo vuosia miettinyt vapaaehtoistyötä jossain muodossa, ja tuona presidentin vaalien jälkeisenä päivänä tein päätökseni. Päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni maailman ympäri matkasta ja samalla tehdä vapaaehtoistyötä vaikka useammassakin eri kohteissa. Asiaan oli muitakin vaikuttimia, mutta yksi tärkeimmistä sykäyksen antajista oli juuri presidentin vaalien aikainen keskustelu.

Parin viikon kuluttua olen Nepalissa auttamassa eräässä juuri aloitetussa slummikouluprojektissa. Sain yhteyden kyseiseen projektiin SPR:llä työskentelevän tuttavani kautta, sillä halusin tehdä jotain, mistä on oikeasti hyötyä eikä kyseessä ole yksi näistä loma/vapaaehtoistyöpaketeista, joita tehneet eivät välttämättä koe olleensa edes kovin suureksi hyödyksi. Myöhemmin tänä vuonna autan Sri Lankassa eräässä ihmisoikeusjärjestössä, joka työskentelee mm. naisten ja lasten oikeuksien parantamiseksi. Tämän lisäksi toimin myös projektipäällikkönä keväällä perustetussa suomalaisessa webvolunteering.org -palvelussa, joka mahdollistaa vapaaehtoistyön ihan jokaiselle vaikka kotisohvalta. 

Lisää ajatuksiani maailmalta voi seurata matkablogistani "Omaa tietä etsimässä", joka löytyy Rantapallo.fi-verkkosivustolta.

Pihan pressa jo pienenä

"'Sokkee, polkee, puolsokkee!' Lasten pilkkalaulu kuuluu pihalta Helsingin Munkkivuoressa kesällä 1964. Täytän tänään yhdeksän ja ne laulavat minulle. Että pitikin ruveta riitelemään sen pojan kanssa, joka talutti minut, lähes sokean kaverin tahallaan likaojaan. Jos vain olisin tiennyt, että hän on kulman Kongo, kova jätkä gimmojenkin mielestä.

Pilkkalaulu kaikuu yhä korvissani, kun vetäydyn autotallin oven taa itkemään. Mutta hei, nyt sieltä kuuluu uusi ääni. Tunnistan kaverin Pekaksi. Naapuritalossa asuva rehtori Haaviston poika käskee laulajia lopettamaan.

’Ei se kenenkään oma vika oo, jos ei nää kunnolla’, sanoo tuo Pekka. Huutelu katkeaa kuin seinään. Kingikään ei ivaa enää. Minä kuivaan kyyneleet ja mieleen juolahtaa: Pekasta varmaan tulee vielä jotakin.

Tytön ääni oven takaa: ’Pekka, sä oot pihan pressa.’"

Hannes Tiira on sokea tietokirjailija ja pastori. Hän on ollut SDP:n ehdokas kunnallis- ja eduskuntavaaleissa.

Ihmiselle on luontaista pelätä kaikkea hänelle vierasta ja erilaista. Suomi on perinteisesti päiväkotikiusaamisen, koulukiusaamisen, työpaikkakiusaamisen ja varmaan vanhainkotikiusaamisenkin luvattu maa. Erilaisuutta, erilaisia mielipiteitä, erilaista ulkonäköä tai ominaisuuksia ei hyväksytä. Toisten onnellisuuttakaan ei hyväksytä. Omaa itsetuntoa pönkitetään lyömällä toista alaspäin; aivan kuin toisen onni olisi itseltä pois. Vaatii ihmiseltä paljon asettua heikomman puolelle. Mutta vielä enemmän ihmiseltä vaatii se, että uskaltaa itse olla rohkeasti erilainen, oma itsensä. Juuri tällaista asennetta Suomi nyt kaipaa. Siksi Pekka.

Ei ole epäilystäkään, etteikö Pekka Haavistosta tulisi Suomen seuraava presidentti, mikäli hän olisi parisuhteessa naisen kanssa. Hänen arvomaailmansa on juuri sellainen kuin koko kansan presidentillä kuuluisikin olla. Hän on suvaitsevainen, tasa-arvoinen ja kuuntelee kaikkia - myös niitä, joiden kanssa on eri mieltä. Maamme keulahahmona hän antaisi Suomesta positiivisen, rauhaa rakentavan, ihmisarvoa ja ympäristöä kunnioittavan kuvan. Hänen ulkopoliitiikan kokemuksensa on vakuuttava ja nimenomaan nykyisiin presidentin valtaoikeuksiin nähden sopivampi kuin talousasiat hallitsevalla kanssakilpailijallaan. Emme valitettavasti kuitenkaan vielä elä maailmassa, jossa kaikki olisivat samalla lähtöviivalla. Joidenkin meistä tarvitsee edelleen olla kaksin verroin parempia tullakseen noteeratuksi edes puoliksi yhtä hyvinä.

Se, mikä suurimmalta osalta meistä ihmisistä puuttuu, on kyky hypätä toisten saappaisiin. Entä jos minä olisin hän? Miltä minusta tuntuisi? Miten haluaisin itseäni kohdeltavan? Kukaan meistä ei itse voi valita millaiseksi synnymme. Voimme ainoastaan valita, miten tämän yhden elämämme käytämme. 

Huomenna ratkeaa, millaisessa ilmapiirissä elämme seuraavat kuusi vuotta. 

Ei ole epäilystäkään, etteikö Pekka Haavistosta tulisi Suomen seuraava presidentti, mikäli hänellä olisi ollut alusta alkaen takanaan Kokoomuksen tai SDP:n kaltainen suuri puoluekoneisto ja sitä kautta myös median tuki. Valitsimmehan viimeksikin presidentiksi Setan puheenjohtajana toimineen, kirkkoon kuulumattoman yksinhuoltajaäidin.

Nyt vaalikampanjan viimeisellä viikolla tukea Pekalle on tulvinut ovista ja ikkunoista, mutta onko se jo liian myöhäistä - etenkin kun ennakkoäänestys päättyi jo viime viikolla? Pekka Haavistolle tukensa ovat tällä viikolla ilmaisseet mm. Elisabeth Rehn, Paavo Lipponen ja lukuisat muut demari- ja keskustavaikuttajat. Merkittävin tuki paljastettiin maanantaina järjestetyssä Pekka Haaviston tukikonsertissa, jossa ulkoministeri Erkki Tuomioja ilmaisi tukensa Haavistolle. Merkittäväksi tämän tekee se, että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä ulkoministerin kanssa, ja heidän yhteistyönsä sujuvuus on tärkeä tekijä yhtenäisen ja tehokkaan ulkopolitiikan harjoittamiseksi.

Haavisto on ehdoton suosikki alle 35-vuotiaiden keskuudessa ja suosituin ehdokas vielä alle 40-vuotiaidenkin keskuudessa. Suurilla ikäluokilla on kuitenkin ratkaiseva rooli siinä, miten tässä käy. Eräs kuusikymppinen rouvashenkilö totesi ystävälleen: "Kun ne nuoret niin siitä Haavistosta vouhottaa, täytyy hänessä jotain erityistä olla, ja sitä paitsi nuorissa on tulevaisuus, joten minä annan ääneni nuorille ja Pekka Haavistolle". Toivoisin, että moni muukin pysähtyisi ajattelemaan juuri näin; nyt on aika mennä eteenpäin ja valita tulevaisuuden presidentti.

Oululainen Kari Viholainen kertoo seuraavan tarinan: "Joku soitti ovikelloani. Ovessani ei ole nimeäni. Avasin oven ja siinä seisoi vanhempi rouva ja teititteli minua. Sanoi, anteeksi, että häiritsen, ette tunne minua, mutta minä tiedän, että olette Haaviston kampanjassa. Rouvalla oli kävelykeppi ja sanoi: En kykene liikkumaan kaupungilla, mutta olisiko teillä mitään mitä jakaa? Hämmästyin ja olin sanaton. Sopersin, että ei mua tarvitse teititellä, rouva hyvä, ja mitähän minulla olisi antaa jaettavaksi? Oli vain 20 kpl vaali-illan kutsuja ja rouva otti ne iloisesti ja sanoi: kiitos, jaksan nämä kyllä jakaa eteenpäin."

Tämä tarina kosketti minua. Se on osoitus siitä, että usein ne, jotka ovat Haaviston takana - iästä huolimatta - ovat sitä täydellä sydämellään ja haluavat, että muutkin huomaisivat, miten hienosta ehdokkaasta on kyse. Ei miljoonan vaalibudjettia, isoja vaalikoneistoja ja median tukea päihitettäisi ilman tavallisten ihmisten tukea. Siitä hyvänä esimerkkinä on myös tämä vapaaehtoistyöllä tehty mainos, jonka esitysaika Putouksen mainoskatkolla maksettiin yksityisten pienlahjoittajien tuella. Huomenna nähdään, miten kävi, voittiko rahan vai rauhan mies.

Luxemburgin varjovaalitoimisto vaikenee nyt. Huominen on teistä kiinni, suomalaiset.

Minussakin asuu pieni idealisti

On vuosi 2007. Pekka Haavisto oli palannut YK:n ja EU:n sovittelutehtävistä Suomeen ja istui työhuoneessaan netissä surffaillen, kun huomasi uutisen: Sudanin Kordofanissa oli hyökätty Kiinan omistamalle öljykentälle ja kaksi ihmistä oli kidnapattu. Pekka mietti, kukahan sinne oli hyökännyt; olisiko se joku, jonka hän tunsi. Hän soitti sissijohtaja Khalil Ibrahimille ja kysyi "Olitko se sinä, joka hyökkäsi?". Hartaana muslimina Khalil puhuu aina totta, joten hän sanoi "Kyllä, se olin minä". Haavisto kysyi Khalilta, miksi hän sinne hyökkäsi. Hän vastasi "Sen takia, kun kiinalaiset tukevat tätä Sudanin hallitusta ja nyt pannaan loppu tälle kiinalaiselle öljyhommalle". Pekka tiedusteli häneltä "Oletko ajatellut, että laajennat Darfurin kriisiä Kordofaniin ja olet kidnapannut kaksi siviiliä, joilla ei ole konfliktin kanssa mitään tekemistä. Ja kolmanneksi luulen, että tämä on sinun uskontosi vastaista." Khalil istui teltassaan satelliittipuhelimensa kanssa ja sanoi "Kiinnostavia argumentteja. Pekka, mä soitan sulle huomenna". Seuraavana päivänä puhelin soi. Khalil sanoi "Joo-o, kyllä sä olit oikeassa, tule hakemaan nämä panttivangit pois". Pekka vastasi Khalilille: "Mulla ei ole helikopteria ja olen muutenkin täällä Helsingissä. Käykö, että YK hakee ne pois?" Khalil suostui mutristellen, koska ei ole koskaan YK:sta tykännyt.YK:n UNMIS-operaatio Khartumissa ei kuitenkaan halunnut sotkeutua asiaan, koska heillä oli jo "muutenkin vaikeaa". Niinpä Haavisto soitti ystävälleen Geneveen, Kansainvälisen Punaisen Ristin pääsihteerille Markku Niskalalle. Puolessa tunnissa Niskala järjesti Sudanin Punaisesta Puolikuusta helikopterin, jolla panttivangit noudettiin. Parin päivän päästä netissä oli uutinen, että kaksi panttivankia oli vapautettu Kordofanissa.

Yksi ihminen ei voi muuttaa koko maailmaa, mutta yksi ihminen voi muuttaa yhden ihmisen koko maailman. Joskus useammankin.

Poliittinen kanta on lähes yhtä tulenarka aihe kuin jääkiekkojoukkueen kannattaminen. Siinä vaiheessa, kun oma kanta on muodostunut vahvaksi muiden ehdokkaiden hehkutus lähinnä vain ärsyttää. Yhteenkuuluvuutta koetaan vain samaa mieltä olevien kanssa eikä mieli enää ainakaan helposti muutu - ja jos muuttuu, se muuttuu oman pohdinnan tuloksena, ei ulkoa päin tulevista ärsykkeistä. Tästä syystä pidän tärkeänä aina kunnioittaa toisten poliittisia kantoja, vaikka ne erilaisia olisivatkin. Se, miksi itse ensimmäistä kertaa elämässäni otin poliittisesti kantaa blogikirjoituksen muodossa ja laitoin kakkosen profiilikuvaani, johtuu ihan vain siitä, että ekaa kertaa aidosti koen, että tämä ehdokas on kuin tehty presidentin rooliin ja että hänen edustamiensa arvojen takia kannattaa tsempata ja kertoa, miten on oman valintansa tehnyt - pienenä toiveena tietysti se, että joku muukin ajattelisi, että tuon miehen täytyy olla tutustumisen arvoinen.

Nämä ovat kohdallani historialliset vaalit monessakin mielessä. Äänestin ensimmäistä kertaa miestä, päätin julkistaa oman kantani ja kirjoitin ensimmäisen blogini. Ensimmäistä kertaa olen ostanut kampanjakirjan ja lahjoittanut pienen summan rahaa ehdokkaan hyväksi. Mutta ennen kaikkea - ensimmäistä kertaa presidenttiehdokas on sytyttänyt minussa kipinän.

Mielenkiintoinen piirre Haavisto-ilmiössä on, että niin moni muusikko, näyttelijä, kirjailija, runoilija ja muu taiteilija kannattaa Haavistoa, ja olenkin miettinyt, mistä tämä juontaa juurensa. Taiteilijat ovat usein idealisteja, jotka haaveilevat paremmasta maailmasta, joka on edistyksellinen, tasa-arvoinen, rauhaa rakentava ja hyvä paikka elää meille jokaiselle. Pekan kannattajaksi on helppo tunnustautua, koska silloin ei koe julistavansa mitään puoluepoliittista sanomaa vaan paremminkin kertovansa maailmalle kannattavansa juuri näitä arvoja. Se on sallitumpaa kuin puoluepolitiikan julistaminen ja siksi siitä onkin tullut muoti-ilmiö. Haaviston kampanjan tukeminen on saanut ennen näkemättömät mittasuhteet. Lähes joka kaupungissa järjestetään tukikonsertteja, muusikot palaavat keikkatauoilta, vanhat bändit tekevät paluun lavoille, 700 elokuvaihmistä on koonnut voimansa ja järjestävät tukitapahtuman Bio Rexissä sekä tekevät Haavistolle tv-mainoksen vapaaehtoistyöllä. Sarjakuvapiirtäjät puolestaan julkaisevat Pekkaa tukevan sarjakuvakirjan, kirjailijat ja kääntäjät järjestävät omia tilaisuuksiaan, kymmeniä Facebook-ryhmiä perustetaan, ja tavalliset kansalaiset ovat sankoin joukoin lahjoittaneet rahaa kampanjaan vähistä varoistaan.

Kaikki näkevät, että 250 000 euron budjetilla on vaikea taistella yli miljoonan budjettia vastaan, ja siksi moni on halunnut auttaa edes pienellä summalla. Minäkin vaali-iltana tuumin, että kannan korteni kekoon 50 eurolla, kun niin harmitti ehdokkaiden budjettien mittasuhteet - vaikka eihän se paljoa ollut. Näköjään moni muukin oli ajatellut samaa, koska seuraavana aamuna kampanjatukea oli kertynyt 75 000 euroa, ja parina seuraavana päivänä monta sataa tuhatta lisää. Keskimääräinen lahjoitusten summa oli 25 euroa. Pienistä puroista syntyy siis suuri virta.

Myös ihmisten luovuus kampanjoinnissa on ollut ihailtavaa: jouluvaloista tehdään kakkosia, kakkosista koruja ja vaatekappaleita, Tuomiokirkon portaille tampataan kakkosia jättisydämien sisään sekä hauskoja Flash Mob -tapahtumia järjestetään, joissa ihmiset tulevat paikalle Pekka-naamarit päässään tai laulavat Finlandiaa rautatieasemalla. Lisäksi Pekalle tehdään biisejä, vitsejä sekä videoklippejä, jossa ihmiset kertovat, miksi äänestävät Pekkaa. Nämä ihmiset uskovat asiaansa ja ovat täydellä sydämellä mukana, ja siksi haluavat auttaa kampanjassa. Toivon siis, että kanssaihmisillämme on tarpeeksi kärsivällisyyttä kestää tätä Pekan ympärillä vellovaa hypetystä vielä vähän aikaa.

Kannattajilta puolestaan toivoisin, että kaikessa tässä innostuksessa ei vastapuolta loukattaisi. On väärin tuomita kaikki Sauli Niinistön kannattajat suvaitsemattomiksi, rahan ahneiksi homofobikoiksi. On paljon ihmisiä, jotka esimerkiksi tulevat kokoomuslaisesta perheestä tai heille muuten vain perinteiset arvot ovat tärkeitä. Moni arvostaa Niinistön talouspoliittista kokemusta ja häntä kovana, määrätietoisena johtajana. Tämä heille suotakoon.

Ainoa, mitä toivon on, että kaikki antaisivat molemmille ehdokkaille saman mahdollisuuden. Katsokaa vaalitenttejä, kuunnelkaa, mitä ehdokkaat oikeasti sanovat poliittisen diibadaaban takana, tarkkailkaa ilmeitä ja eleitä. Lukekaa nettitekstejä ja uutisia - muitakin kuin puolueellisia iltapäivälehtiä (Esim. Iltalehti on alkuperäisen Uuden Suomen iltapäiväpainos, joka oli Kokoomuksen pää-äänenkannattaja ja tämä näkyy edelleen uutisoinnissa). Kumman uskotte olevan aidosti ihmisenä sopivampi Suomen presidentiksi siinä arvojohtajan ja ulkopolitiikan johtajan roolisssa, joka presidentillä tällä hetkellä on - jos jätätte kaikki muut ulkopuoliset tekijät huomioimatta? Kuusi vuotta on kuitenkin pitkä aika, joten pieni panostus kannattaa.

Itse päädyin valintaani ensisijaisesti presidenttiehdokkaiden arvojohtajuutta arvioidessani, sillä minussakin asuu pieni idealisti. Pekka Haavisto edustaa ihmisenä juuri sitä suvaitsevaista ja rauhaa rakentavaa ihmistyyppiä, jota ihailen. Hän sai jopa minut muuttamaan suhtautumistani perussuomalaisiin. Mitä kaikkea hän voisikaan Suomen presidenttinä saada aikaan? Hänen sovitteleva, rehellinen ja muita kunnioittava keskustelutyyli teki minuun suuren vaikutuksen. Ei mikään ihme, että hän on saavuttanut monien sissijohtajien ja muiden neuvottelukumppaniensa luottamuksenkin.

"Tämä tapahtui El Fashrissa Darfurissa. Olimme menossa tapaamaan yhtä sissipäällikköä helikopterilla. Aamulla Afrikan unionin paikallinen edustaja sanoi, etteivät he voi antaa lentolupaa, koska reitillä on kuuden sissipäällikön joukkoja, ja he voivat ampua maasta. Mä sitten soitin heille, ja he olivat puhelimessa, että "Yes, yes, mister Haavisto, of course you can fly, we are not going to shoot you". Afrikan unionin tyypit oli hämmentyneitä, että luotatko sä näihin. Aina ollaan yllättyneitä, että mitä, voisiko niiden kanssa puhua? Mun lähestymiskulma on ollut aina se, että puhutaan kaikille."

Toinen merkittävä valintaan vaikuttava tekijä onkin Haaviston kokemus kansainvälisistä tehtävistä. Suomen ulkopolitiikan tavoitteiksi voimassaolevassa hallitusohjelmassa on asetettu vakaus, turvallisuus, rauha, oikeudenmukaisuus ja kestävä kehitys, sekä oikeusvaltion, demokratian ja ihmisoikeuksien edistäminen. Pekka Haavisto johti YK:n tutkimusryhmiä mm. Kosovossa, Afganistanissa, Irakissa, Liberiassa, Palestiinassa ja Sudanissa sekä YK:n köyhdytettyä uraania koskevia kenttätutkimuksia Kosovossa, Montenegrossa, Serbiassa ja Bosnia-Hertzegovinassa. Hän toimi UNEP:n edustajana selvittämässä Romaniassa Baia Maren kaivosonnettomuutta, Euroopan unionin erityisedustajana Sudanissa ja Darfurissa 2005-2007, YK:n erityisasiantuntijana Darfurin rauhanprosessissa 2007 ja ulkoministeriön erityisedustajana Afrikan kriiseissä vuodesta 2009 alkaen.

Ulkopolitiikka-lehti pyysi vuonna 2009 neljääkymmentä suomalaista asiantuntijaa nimeämään 10-20 tärkeintä suomalaista kansainvälistä vaikuttajaa politiikassa ja talouselämässä, joilla olisi työnsä tai verkostojensa kautta poikkeuksellista vaikutusvaltaa maailmalla. Pekka Haavisto sijoittui tässä vertailussa sijalle 5, korkeammalle kuin istuva tasavallan presidentti. Listan ykkönen, presidentti Martti Ahtisaari on nimennyt Pekka Haaviston seuraajakseen rauhanvälityksen saralla ja kertonut mm. että YK:n pääsihteeri Ban-Ki Moon pyysi häntä esittelemään Haaviston tälle. (http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/66195-han-on-ahtisaaren-valinta-%22seuraajakseen"). Haavistolle on myös myönnetty sotilasansiomitali hänen työstään kriisialueilla. Lisäksi Haavisto on eduskunnassa sekä ulkoasiainvaliokunnan että puolustusvaliokunnan jäsen.

Sauli Niinistöllä on myös kunnioitettava kokemus, joka sijoittuu lähinnä pankkimaailmaan ja Suomen sisäpolitiikkaan. Hän on toiminut mm. EIB:n varapääjohtajana, Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin hallintoneuvoston puheenjohtajana, valuutta- ja rahoituskomitean jäsenenä sekä tietenkin Suomen valtiovarainministerinä usean hallituksen aikana. Hänet muistetaan kovasta talouskurista ja määrätietoisesta johtamistyylistä. Vaikeina taloudellisina aikoina näistä näkemyksistä ei varmasti olisi haittaa ja arvojohtajana hän voisi antaa oman panoksensa. Näen kuitenkin itse, että koska presidentillä ei ole talouspoliittista valtaa, hänen hienolle kokemukselleen löytyisi enemmän käyttöä esimerkiksi Suomen Pankista.

Ehdokkaiden ulkopoliittisen kokemuksen asiantuntijavertailua esimerkiksi tässä Ylen ohjelmassa: http://areena.yle.fi/video/1327473997751.

Millaisen presidentin ja arvojohtajan sinä haluaisit? Millaisessa ilmapiirissä sinä haluaisit elää? Kysyisinkin teiltä, kumman presidentin uskoisit toimivan paremmin kansaa yhdistävänä ja kannustavana voimana? Entä jos Suomea kohtaa suuronnettomuus tai Norjan joukkosurmien kaltainen katastorfi, kumman ehdokkaista uskoisit paremmin toimivan tilanteessa ja tukevan kansaa? Siinä ei presidentin tittelit tai sotilasarvot ratkaise.

Asenne ratkaisee. Aina.

Tärkeä kysymys meille suomalaisille yleensä on "Mitä meistä ulkomailla ajatellaan?". Netin keskusteluryhmiä lukiessani olen huomannut, että tämä huoli on nostettu usein esiin presidenttikeskustelussa. Mitä meistä oikein ajatellaan, jos meillä on seksuaalivähemmistön edustaja presidenttinä?

Yhdysvaltain tunnetuin seurapiirireportteri Perez Hilton kirjoittaa Pekka Haaviston ehdokkuudesta Suomen presidentin vaaleissa seuraavaa: "Tämä on suuri askel tasa-arvolle, mutta sehän onkin jo tuttua Suomelle. Maata johtaa tällä hetkellä naispresidentti. Meillä amerikkalaisilla olisi todellakin jotain opittavaa Suomelta.." Maailmalla ollaan siis jo totuttu siihen, että meillä Suomessa ollaan edistyksellisiä ja edellä aikaamme. Ulkosuomalaisena tiedän varsin hyvin, mitä meistä maailmalla ajatellaan ja olen varma, että Pekka Haaviston valinta olisi omiaan parantamaan viime keväänä pienen kolauksen saanutta Suomen edistyksellistä mainetta.

Vaikka presidenttinä Pekka Haavisto olisi ensimmäinen seksuaalivähemmistön edustaja maailmassa, aivan tavatonta tämä ei kuitenkaan olisi. Mm. Islannin ja Belgian pääministerit sekä Saksan ulkoministeri elävät rekisteröidyssä parisuhteessa eikä tämä ole haitannut heidän poliittisia uriaan tai esimerkiksi vierailuja muslimimaihin. Päin vastoin tämä toimii esimerkkinä ja keskustelun herättäjänä ja edistää ihmisoikeuksien kehittymistä. Homoseksuaalisuus on vielä rikos 77 maassa. Nyt meillä on mahdollisuus tehdä jotain oikeasti merkittävää.


Jännitys tiivistyy vaalipäivän lähestyessä - miten tässä loppupeleissä käy? Pekan kannatus on huimassa nousussa; viikossa nousu oli 22 %:sta 36 %:iin, Facebook-kannatuksessa ja monissa nettiäänestyksissä on jo menty ohi ja yhä useammat hyppäävät Saulin leiristä Pekan leiriin - mutta riittääkö aika? Vaaleihin on enää reilu viikko aikaa. Mikäli on iltapäivälehtiin uskominen, tehtävä on mahdoton, mutta jostain syystä en olisi siitä niin varma.

Tärkeintä roolia näyttelevät nyt "orvoiksi" jääneet äänestäjät. Pekan kannattajajoukkoon on ollut tunkua sunnuntain jälkeen. Pekkaa on helppo kannattaa, koska hän edustaa juuri niitä arvoja, joita moni meistä ainakin toivoisi itsensä edustavan. Miksi sitten perussuomalainen, demari tai keskustalainen voisi äänestää Haavistoa? Osa äänestää arvomaailman takia, osa siksi, etteivät sekä pääministerin että presidentin virka menisi Kokoomuksen haltuun. Ympäristöarvoja, suvaitsevuutta ja tasa-arvoa kannattavien on helppo liittyä Pekan kannattajajoukkoon. Vaikka Kristillisten Sari Essayah sanoi äänestävänsä Sauli Niinistöä perinteisten arvojen vuoksi, moni puolueen edustaja kokee Haaviston arvojen olevan lähempänä heidän edustamiaan kristillisiä arvoja, ks. esim. linkki. Haavistohan on lisäksi mukana Kirkon ulkomaanavun hallituksessa. Myös moni perussuomalainen on omiensa vastustuksesta huolimatta kertonut kannattavansa Pekka Haavistoa. Se on hatunnoston arvoinen asia se.

Kävi miten kävi, olen joka tapauksessa ylpeä siitä, että Suomi on jo osoittanut edistyksellisyytensä äänestämällä Pekka Haaviston toiselle kierrokselle. Huonoja vaihtoehtoja ei ole kumpikaan, mutta tiedän, että Pekka Haavisto olisi oikea valinta maamme arvojohtajaksi, jotta voisimme mennä eteenpäin. Enkä ole yksin tämän ajatuksen kanssa. http://siksipekka.fi/

Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Eikä siitä kannata numeroa tehdä - ja jos tekee, kakkonen on hyvä.

Minun valintani

Jos olet jo päättänyt presidenttiehdokkaasi ja 100% ehdoton kannastasi, voit lopettaa lukemisen tähän; en halua provosoida ketään vaan kunnioittaa jokaisen omaa mielipidettä. Jos puolestaan vielä epäröit kantaasi, olet avoin mielipiteille ja haluat tietää, miten päädyin omaani, lue ihmeessä eteenpäin. 

Haluan tällä kirjoituksella tukea pienen puolueen ehdokasta, jolla ei ole takanaan rahakkaita tukijoita ja suuria puoluekoneistoja. 

En ole koskaan ollut kovinkaan poliittinen ihminen, joten puoluekanta ei näyttele tärkeää roolia ehdokasta valitessani, varsinkaan presidentin vaaleissa. Kun vaalien ehdokasasettelu oli valmiina, ajattelin, että Niinistöstä tulee kuitenkin presidentti, joten ei ole kovin suurta väliä ketä äänestää vai äänestääkö lainkaan. Sauli oli jopa suosikkini neljästä tuon hetkisestä kärkikandidaatista, vaikka en hänenkään kohdalla innosta soikeana hyppinytkään. Hän olisi ihan ok valinta, vaikkei toisikaan mitään kovin merkittävää uutta Suomelle presidentin roolissa.

Päätin kuitenkin paneutua tarkemmin kaikkiin ehdokkaisiin ja heidän ajatuksiinsa. Tein kaikki netin vaalikoneet ja huomasin, että kärjessä keikkui aina Pekka Haavisto ja Eva Biaudet, Niinistön ollessa yleensä keskivaiheilla tai kauempanakin. Päätin perehtyä tarkemmin näiden kolmen kandidaatin taustoihin. Kymmeniä vaaliohjelmia ja haastatteluja katsottuani ja nettisivuja luettuani valintani oli täysin selvä - jopa niin selvä, että ihmettelin miksen ole tätä aiemmin tajunnut. Evan esiintyminen vaaliohjelmissa ei yksinkertaisesti vakuuttanut, vaikka hän tyylikäs ja edustava onkin. Sauli karsiutui pois joidenkin vaaliohjelmien ja haastattelujen tosikkomaisella ja hieman ylimielisen näköisellä olemuksella, mutta ennen kaikkea yksinkertaisesti siksi, että oivalsin Pekka Haaviston olevan oikea valinta Suomen 12. presidentiksi. Ei Sauli huono valinta olisi, mutta Pekka vain olisi parempi. 

Minulle aiemmin varsin tuntemattoman Haaviston nettisivuilla yllätti suuri tunnettujen muusikkojen, kirjailijoiden ja muiden valtakunnan vaikuttajien tukijoukko (http://haavisto2012.fi/tukijat/). Miksi he näin avoimesti ja sankoin joukoin tukevat juuri tätä pienen puolueen ehdokasta? Haavistolle tukensa ovat antaneet mm. Helena Ranta, Martti Ahtisaari, Rauli Virtanen, Anssi Kela, Anna Puu, Lauri Ylönen, Olavi Uusivirta, 22-Pistepirkko, Jonna Tervomaa, Eicca Toppinen, Ilkka Alanko, Veeti Kallio, Mikko Kuustonen, AW Yrjänä, Alpo Suhonen, Jorma Uotinen, Lorenz Backman, Katja Ståhl, Kaj Chydenius, Wallu Valpio, Krista Kosonen, Sofi Oksanen, Jasper Pääkkönen, Mariska, Heikki Salo, Sinikka Sokka, Paula Vesala, Jukka Virtanen, Ville Virtanen, Rainer Friman, Neil Hardwick jne. Paradise Oscarillakin oli numero 2 kitarassaan FST:n vaalitentissä esiintyessään. Joka paikassa törmäsin Pekkaa ylistäviin kirjoituksiin, videoviesteihin tyyliin "Ikinä en ole vihreitä äänestänyt, enkä äänestä nytkään, minä äänestän Pekkaa" (ks. linkki) ja muita vahvoja kannanottoja, jotka näyttävät, että ihmiset ovat todella vakuuttuneita kannastaan ja mikä yllättävintä, vaikuttavat omistautuvan asialleen täysillä. Yksi hyvä esimerkki tästä on Anssi Kela, jonka pyyteetöntä omistautuneisuutta ei voi kuin ihailla. Jotain ainutlaatuista tässä ehdokkaassa täytyy siis olla. Lukuisten haastattelujen, vaalitenttien, nettiartikkeleiden ja muun materiaalin jälkeen minäkin oivalsin asian.

Presidentin rooli tänä päivänä on toimia lähinnä ulkopolitiikan johtajana ja arvojohtajana. Pekka Haavisto edustaisi sitä Suomea, josta minä voisin olla ylpeä: rauhaa rakentava, edistyksellinen, tasa-arvoinen ja suvaitsevainen. En ole voinut muuta kuin ihailla Haaviston tapaa, jolla hän kärsivällisesti ja koskaan provosoitumatta vastaa toimittajien välillä kipakoihinkin kysymyksiin. Hän on suvaitsevainen ja ymmärtävä myös niitä kohtaan, joiden kanssa on eri mieltä. Hänelle jokainen ihminen on arvokas. Tapaaminen kansan sylkikupiksi joutuneen Teuvo Hakkaraisen kanssa osoitti juuri, kuinka suuri ihminen hän on, ja sai minutkin miettimään omaa lähestymistapaani. Ulkosuomalaisena perussuomalaisten vaalivoitto järkytti tietenkin, mutta oikea tapa reagoida tähän ei ole tuomita vaan miettiä, mistä mielipiteet kumpuavat ja mennä puolitiehen vastaan, ja ennen kaikkea keskustella asioista. Frank Martela toteaa blogikirjoituksessaan: "Maailmassa on saatu hyvin vähän aikaan sillä, että ilmoitetaan toiselle että hän on väärässä ja minä oikeassa. Sillä saadaan toinen puolustuskannalle ja pönkitetään korkeintaan omaa haurasta ylemmyydentuntoa. Hyvän rakentaminen alkaa toisen ymmärtämisestä ja yhteisen pohjan löytämisestä. Ja tässä Pekalla on kansainvälisten näyttöjen lisäksi nyt presidenttiehdokkaista selkeästi kovimmat kotimaiset näytöt. Siksi olen päättänyt äänestää Pekka Haavistoa. Uskon, että hänellä on parhaat mahdollisuudet toimia kansakuntaa yhdistävänä voimana."

Ollilan maabrändityöryhmän raportti kehotti Suomea profiloitumaan rauhanvälityksen, luomun ja puhtaan veden maana. Kuka muu presidenttiehdokkaista yhtä hyvin sopisi kuvaukseen kuin vihreitä arvoja kannattava rauhan lähettiläs? Lainaan vielä Topias Salosen blogikirjoitusta: "Kun Suomessa vedetään palkokasveja sieraimiin siitä mikä on oikea tapa menetellä tänne tulevien pakolaisten suhteen, niin Haavisto ratkoo muslimien keskellä Sudanissa niitä ongelmia, jotka pakolaisuutta aiheuttavat. Ongelma kun ei hänen mielestään ole niinkään minne pakolaiset menevät, vaan että ihmiset ylipäänsä joutuvat pakolaisiksi.” Juuri näin Suomen pitäisi profiloitua: suvaitsevana rauhanlähettiläänä. Silloin meillä olisi oikeasti jotain merkitystä.

Pekka herättää kunnioitusta keskustelukumppaneissaan; hänessä on sellaista tietynlaista hiljaista karismaa, kykyä ottaa tila haltuun, mutta myös älykkyyttä antaa tilaa muille. Hän ei ole oman hännän nostaja niin kuin moni muu tyypillinen poliitikko. Erityisen vaikutuksen minuun teki se, että Hurstin joulujuhlassa hän oli puolisonsa kanssa vapaaehtoisena kantamassa ruokalaatikoita ja kattamassa pöytiä jo aamukahdeksalta, mutta lähtivät pois ennen kuin toimittajat saapuivat paikalle - kun taas toiset presidenttiehdokkaat tulivat vasta kameroiden eteen Hurstia halailemaan.

Lisää syitä "Miksi Pekka" löytyy mm. tältä nettisivulta: http://siksipekka.fi/siksi/159.

Mielestäni kyse on vain siitä, ovatko suomalaiset vielä niin edistyksellisiä, että voivat valita presidentikseen seksuaalista vähemmistöä edustavan miehen. Luulen, että vasta vuosi sitten tämä ei olisi ollut mahdollista. Eduskuntavaalien perussuomalaisten vaalivoitto sekä Ylen suuri homoilta nostivat esille keskustelun suvaitsevaisuudesta ja saivat aikaan kansalaisissa suuren vastareaktion, joka johti mm. ihmisten massapakoon kirkosta. Välttämättä aiemmin suomalainen mies ei olisi voinut ylpeänä sanoa: "Minä äänestän homoa". Nyt se on mahdollista. 

Anssi Kela on todennut: "Kuka ymmärtäisi paremmin syrjittyjen ja heikkojen asemaa kuin itsekin vähemmistöön kuuluva presidentti? Haaviston valinta olisi Suomelle mahdollisuus toimia edelläkävijänä. Vain sivistynyt ja edistyksellinen kansakunta voi äänestää presidentikseen homoseksuaalisen henkilön. Meillä on tilaisuus näyttää muulle maailmalle esimerkkiä, olla suuria.” 

Mikä minut sitten oikein sai kirjoittamaan elämäni ensimmäisen ja vieläpä poliittisen blogikirjoituksen vaikken ole koskaan ollut poliittisesti aktiivinen ja kantaa ottava? Kiitos kuuluu Anssi Kelalle: "Näissä vaaleissa on mahdollista kertoa koko maailmalle, että Suomi on edistyksellinen, rauhaa rakentava ja ulospäin suuntautunut kansakunta. Unelma on niin suuri, että vanhanaikainen ajatus vaalisalaisuudesta kannattaa kuopata ja alkaa rohkeasti tunnustaa väriä. Sytyttäkää kipinöitä ympärillenne." 


Toivottavasti minäkin sytytin edes yhden pienen kipinän.

Lisätietoja Pekka Haavistosta mm. internetsivuilta http://haavisto2012.fi/tukijat/ sekä FB-sivuilta https://www.facebook.com/haavisto2012. Huumorin ystäviä suosittelen tutustumaan Pekka Haavisto Faktoihin https://www.facebook.com/PekkaFacts.