Pihan pressa jo pienenä

"'Sokkee, polkee, puolsokkee!' Lasten pilkkalaulu kuuluu pihalta Helsingin Munkkivuoressa kesällä 1964. Täytän tänään yhdeksän ja ne laulavat minulle. Että pitikin ruveta riitelemään sen pojan kanssa, joka talutti minut, lähes sokean kaverin tahallaan likaojaan. Jos vain olisin tiennyt, että hän on kulman Kongo, kova jätkä gimmojenkin mielestä.

Pilkkalaulu kaikuu yhä korvissani, kun vetäydyn autotallin oven taa itkemään. Mutta hei, nyt sieltä kuuluu uusi ääni. Tunnistan kaverin Pekaksi. Naapuritalossa asuva rehtori Haaviston poika käskee laulajia lopettamaan.

’Ei se kenenkään oma vika oo, jos ei nää kunnolla’, sanoo tuo Pekka. Huutelu katkeaa kuin seinään. Kingikään ei ivaa enää. Minä kuivaan kyyneleet ja mieleen juolahtaa: Pekasta varmaan tulee vielä jotakin.

Tytön ääni oven takaa: ’Pekka, sä oot pihan pressa.’"

Hannes Tiira on sokea tietokirjailija ja pastori. Hän on ollut SDP:n ehdokas kunnallis- ja eduskuntavaaleissa.

Ihmiselle on luontaista pelätä kaikkea hänelle vierasta ja erilaista. Suomi on perinteisesti päiväkotikiusaamisen, koulukiusaamisen, työpaikkakiusaamisen ja varmaan vanhainkotikiusaamisenkin luvattu maa. Erilaisuutta, erilaisia mielipiteitä, erilaista ulkonäköä tai ominaisuuksia ei hyväksytä. Toisten onnellisuuttakaan ei hyväksytä. Omaa itsetuntoa pönkitetään lyömällä toista alaspäin; aivan kuin toisen onni olisi itseltä pois. Vaatii ihmiseltä paljon asettua heikomman puolelle. Mutta vielä enemmän ihmiseltä vaatii se, että uskaltaa itse olla rohkeasti erilainen, oma itsensä. Juuri tällaista asennetta Suomi nyt kaipaa. Siksi Pekka.

Ei ole epäilystäkään, etteikö Pekka Haavistosta tulisi Suomen seuraava presidentti, mikäli hän olisi parisuhteessa naisen kanssa. Hänen arvomaailmansa on juuri sellainen kuin koko kansan presidentillä kuuluisikin olla. Hän on suvaitsevainen, tasa-arvoinen ja kuuntelee kaikkia - myös niitä, joiden kanssa on eri mieltä. Maamme keulahahmona hän antaisi Suomesta positiivisen, rauhaa rakentavan, ihmisarvoa ja ympäristöä kunnioittavan kuvan. Hänen ulkopoliitiikan kokemuksensa on vakuuttava ja nimenomaan nykyisiin presidentin valtaoikeuksiin nähden sopivampi kuin talousasiat hallitsevalla kanssakilpailijallaan. Emme valitettavasti kuitenkaan vielä elä maailmassa, jossa kaikki olisivat samalla lähtöviivalla. Joidenkin meistä tarvitsee edelleen olla kaksin verroin parempia tullakseen noteeratuksi edes puoliksi yhtä hyvinä.

Se, mikä suurimmalta osalta meistä ihmisistä puuttuu, on kyky hypätä toisten saappaisiin. Entä jos minä olisin hän? Miltä minusta tuntuisi? Miten haluaisin itseäni kohdeltavan? Kukaan meistä ei itse voi valita millaiseksi synnymme. Voimme ainoastaan valita, miten tämän yhden elämämme käytämme. 

Huomenna ratkeaa, millaisessa ilmapiirissä elämme seuraavat kuusi vuotta. 

Ei ole epäilystäkään, etteikö Pekka Haavistosta tulisi Suomen seuraava presidentti, mikäli hänellä olisi ollut alusta alkaen takanaan Kokoomuksen tai SDP:n kaltainen suuri puoluekoneisto ja sitä kautta myös median tuki. Valitsimmehan viimeksikin presidentiksi Setan puheenjohtajana toimineen, kirkkoon kuulumattoman yksinhuoltajaäidin.

Nyt vaalikampanjan viimeisellä viikolla tukea Pekalle on tulvinut ovista ja ikkunoista, mutta onko se jo liian myöhäistä - etenkin kun ennakkoäänestys päättyi jo viime viikolla? Pekka Haavistolle tukensa ovat tällä viikolla ilmaisseet mm. Elisabeth Rehn, Paavo Lipponen ja lukuisat muut demari- ja keskustavaikuttajat. Merkittävin tuki paljastettiin maanantaina järjestetyssä Pekka Haaviston tukikonsertissa, jossa ulkoministeri Erkki Tuomioja ilmaisi tukensa Haavistolle. Merkittäväksi tämän tekee se, että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä ulkoministerin kanssa, ja heidän yhteistyönsä sujuvuus on tärkeä tekijä yhtenäisen ja tehokkaan ulkopolitiikan harjoittamiseksi.

Haavisto on ehdoton suosikki alle 35-vuotiaiden keskuudessa ja suosituin ehdokas vielä alle 40-vuotiaidenkin keskuudessa. Suurilla ikäluokilla on kuitenkin ratkaiseva rooli siinä, miten tässä käy. Eräs kuusikymppinen rouvashenkilö totesi ystävälleen: "Kun ne nuoret niin siitä Haavistosta vouhottaa, täytyy hänessä jotain erityistä olla, ja sitä paitsi nuorissa on tulevaisuus, joten minä annan ääneni nuorille ja Pekka Haavistolle". Toivoisin, että moni muukin pysähtyisi ajattelemaan juuri näin; nyt on aika mennä eteenpäin ja valita tulevaisuuden presidentti.

Oululainen Kari Viholainen kertoo seuraavan tarinan: "Joku soitti ovikelloani. Ovessani ei ole nimeäni. Avasin oven ja siinä seisoi vanhempi rouva ja teititteli minua. Sanoi, anteeksi, että häiritsen, ette tunne minua, mutta minä tiedän, että olette Haaviston kampanjassa. Rouvalla oli kävelykeppi ja sanoi: En kykene liikkumaan kaupungilla, mutta olisiko teillä mitään mitä jakaa? Hämmästyin ja olin sanaton. Sopersin, että ei mua tarvitse teititellä, rouva hyvä, ja mitähän minulla olisi antaa jaettavaksi? Oli vain 20 kpl vaali-illan kutsuja ja rouva otti ne iloisesti ja sanoi: kiitos, jaksan nämä kyllä jakaa eteenpäin."

Tämä tarina kosketti minua. Se on osoitus siitä, että usein ne, jotka ovat Haaviston takana - iästä huolimatta - ovat sitä täydellä sydämellään ja haluavat, että muutkin huomaisivat, miten hienosta ehdokkaasta on kyse. Ei miljoonan vaalibudjettia, isoja vaalikoneistoja ja median tukea päihitettäisi ilman tavallisten ihmisten tukea. Siitä hyvänä esimerkkinä on myös tämä vapaaehtoistyöllä tehty mainos, jonka esitysaika Putouksen mainoskatkolla maksettiin yksityisten pienlahjoittajien tuella. Huomenna nähdään, miten kävi, voittiko rahan vai rauhan mies.

Luxemburgin varjovaalitoimisto vaikenee nyt. Huominen on teistä kiinni, suomalaiset.